8. Miksi puhe stressistä on niin yleistä?

Hans Selye ”keksi” stressin vuonna 1936. Sillä on siten ikää vähän yli 80 vuotta – todellisuudessa ehkä noin 50–60 vuotta. Kaikki ovat törmänneet sanaan ”stressi”, koska sitä käytetään niin paljon. Arkiajattelun mukaan sillä tarkoitetaan ahdistavien ja kiusallisten asioiden jatkumista ja kasaantumista. Sanan ymmärtämistä vaikeuttaa se, että joskus puhutaan myös hyvästä stressistä, eustressistä. Silloin esimerkiksi työssä on sopivasti haastetta. Ei haittaa, vaikka syntyy kielteistä stressiä muistuttavia reaktioita. Minusta tämä on tarpeetonta; tarkoittakoon stressi jotakin kielteistä.

Selyetä ei tietenkään pidä syyttää nykyajan stressistä, jonka koetaan olevan niin yleistä, mutta ehkä sentään siitä, että tungemme tätä sanaa joka paikkaan. Se tuntuu selittävän kaikenlaista hankaluutta ja ahdistavuutta. Kun sitä myös asiantuntijoiden mukaan on paljon, tarvitaan runsaasti opettajia ja oppaita, jotta stressiä voitaisiin lievittää. Näitä oppaita onkin runsaasti tarjolla. Stressistä voi jopa vapautua kirjoja lukemalla muutamassa päivässä tai ainakin viikossa. Jos näin on, silloin se ei ole kovin vakava asia.

Selye osasi huonosti englantia ja on myöhemmin kertonut, että oikeastaan hän tarkoitti sanaa strain, eli suomeksi kuormitus tai rasitus. Ajattelemme, että stressi on jotakin ulkoista, mutta Selye tarkoitti kuormituksen kokemusta, joka on hyvin subjektiivinen asia. On helpottavaa ajatella stressiä itsestä riippumattomina ulkoisina asioina, joiden armoilla olemme. Kun on kiirettä, se johtuu ulkoisista tekijöistä, ei meistä itsestämme. Sana ”stressi” helpottaa myös syntipukkien löytämistä. Saamme sympatiaa, kun olemme stressin armoilla. Meiltä ei odoteta aktiivisia toimia. Kunhan vältämme stressin aiheita. Välttäminen helpottaa hetken, mutta todelliset ratkaisut jäävät tekemättä. Sen vuoksi lomat eivät juuri helpota silloin, kun työn kuormitus on suurta. Stressaavat asiat hyökkäävät entisellä voimalla, kun työ taas alkaa.

Mistä löytää sellaista kestävyyttä ja joustavuutta, joka auttaisi kuormituksen sietämisessä ja vähentämisessä? Kyse ei suinkaan ole pelkästään kokemuksesta, sillä kuormitus on myös ulkoista. Kukapa ihan tyhjästä stressiä itselleen kehittää. Jos työntekijälle annetaan liikaa työtehtäviä, on kohtuutonta vaatia, että hän suhtautuisi siihen tyynesti. Kuormitus on sekä ulkoista että sisäistä. Näiden painotusta on usein vaikea arvioida.

Pahinta on avuttomuuden kokemus. Illusorinenkin usko hallintaan on parempaa kuin kokemus, että ei voi mitään. Kun uskoo hallinnan mahdollisuuteen, tekee rohkeammin aloitteita kielteisten ulkoisten asioiden muuttamiseksi.

Kun halutaan lievittää stressin kokemusta, tuleeko lähteä liikkeelle ulkoisista olosuhteista vai siitä, miten nuo olosuhteet tulkitaan? Vaikka tulkinnat voivat olla olosuhteisiin nähden liian kielteisiä, aina on hyvä lähteä liikkeelle olosuhteista ja pyrkiä vaikuttamaan niihin. Tämä lähtökohta on omiaan vahvistamaan yksilön hallinnan tunnetta. Jos tilanne on aidosti stressaava, on väärin tavoitella siihen sopeutumista.

Onko puhe stressistä omiaan vahvistamaan kielteisiä tulkintoja jopa aivan pienistä ja kiusallisista asioista? Herkistymme stressin kokemiseen, kun siitä niin paljon puhutaan.

Monroe, S.M. (2008). Modern approaches to conceptualizing and measuring human life stress. Annual Review of Clinical Psychology, 4, 33–52.

7. Miksi hyveet katosivat?

Onnellisuuteen liittyi sekä varhaisissa lännen ja idän filosofioissa että myöhemmin uskonnoissa vahva moraalinen näkökulma. Aristoteleen kuvaamassa onnellisuudessa (eudaimoniassa) oli kyse siitä, kuinka ihmiset elävät hyvää elämää ja kukoistavat. Siinä hyveiden noudattaminen oli keskeistä. Pidettiin itsestään selvänä, että ihmisille tulee antaa ohjeita ja kehotuksia. Tämä oli myös kristinuskon mukainen näkemys siitä, kuinka hyvää elämää tuli edistää. Oli elettävä oikealla tavalla ollakseen onnellinen.

Koska nämä ohjeet olivat traditionaalisten yhteisöllisten kulttuurien olennainen osa, ne eivät jättäneet yksilöille paljon vapauksia. Kun läntiset yhteiskunnat vähitellen vapautuivat, ihmiset kokivat tiukan moraaliopetuksen ahdistavana ja kuuntelivat mielellään niitä, jotka kehottivat nauttimaan elämästä ja toteuttamaan itseään. Muutos oli hidasta, mutta 1900-luvun puoliväliin tultaessa onnellisuuden oppaat sisälsivät moraaliohjeiden lisäksi runsaasti kehotuksia, joissa korostettiin jokaisen oikeutta etsiä onnea omalla tavallaan. Toisten vaatimuksiin ei tarvinnut alistua, sillä jokainen tiesi parhaiten, millaista onnellisuutta hän halusi itselleen.

Sekä luonne- että hyvesanat katosivat psykologian sanastosta. Käsitteet persoonallisuus ja persoonalliset vahvuudet korvasivat nämä sanat. Pyrkimys olla neutraalia tiedettä johti sellaisten sanojen käyttämiseen, jotka eivät ole moraalisesti latautuneita. Positiivisen psykologian ansiosta sanat luonne ja persoonallisuus ovat kuitenkin uudestaan osa psykologian sanastoa.

Miksi kiinnostus hyveisiin heräsi uudestaan? Asetinpa itselleni vaikean kysymyksen! Ehkä havahduttiin siihen, että pelkkä tekniikan kehitys ei takaa hyvää elämää. Yhteiskunta ei toimi, jos ihmiset eivät noudata hyvää elämää vahvistavia hyveitä. Toinen tekijä saattoi olla ihmistä tutkivien tieteiden irrottautuminen itsekkyyden mantrasta. Aina viime vuosikymmeniin asti korostettiin, että ihminen on itsekäs, mikä pitää vain sietää ja hyväksyä. Hyveistä ei kannattanut puhua, sillä parhaimmillaan ihminen oppi käymään riittävän tasapuolista vaihtokauppaa.

Voi näin jälkeenpäin kysyä, miksi ihmeessä ihmisen luontaista itsekkyyttä korostettiin niin vahvasti? Ovathan ihmiset – ja myös kehittyneet eläimet – tehneet aina yhteistyötä ja jopa huolehtineet avuttomista yhteisönsä jäsenistä. Olivatko maailmansodat aiheuttaneet myös tutkijoille ja filosofeille suuren pettymyksen?

6. Miksi onnellisuus on nykyisin suosittu aihe?

Sitä olen usein ihmetellyt. Minulla ei ole siihen tyydyttävää vastausta. Pohdinta heijastanee länsimaisen kulttuurin yksilökeskeisyyttä ja siihen liittyvää halua pohtia omaa tilaa. Tällainen pohdiskelu on koko ajan lisääntynyt. Traditionaalisissa yhteisöllisissä kulttuureissa ei kysytä: ”Mitä minä saan?” tai ”Voinko toteuttaa itseäni?”, vaan ”Olenko tehnyt velvollisuuteni?” ja ”Kuinka me yhdessä pärjäämme?” Maailmansodat olivat omiaan vähentämään onnellisuuden pohdintaa niillä, jotka olivat ne kokeneet. Jälleenrakentaminen vaati niin paljon huomiota ja voimavaroja, että oma onnellisuus jäi taka-alalle.

Kenties olemme tarvehierarkiassa jo niin ylhäällä, että omien kokemusten arviointi on luonnollista. Niin kauan kuin ravinto ja turvallisuus ovat elämän keskipisteitä, onnellisuuden pohdinta jää taka-alalle. Kun elämä helpottuu, on luonnollista pohtia omaan minuuteen liittyviä kysymyksiä.

Onnellisuudesta on tullut myös bisnestä, joka pyrkii ruokkimaan oman onnen pohdintaa ja luomaan tyytymättömyyttä omaan itseen. Meille vakuutetaan, että vaikka elämämme sujuu hyvin, voisimme silti olla nykyistä onnellisempia. Tämä heijastaa länsimaisen ihmisen uskoa siihen, että elämä voi olla aina vain parempaa.

Kun nyt tämä usko on saanut kolauksia, vähentääkö se kiinnostusta onnellisuuteen vai johtaako se entistä itsekeskeisempään elämään?