Onnellisuuteen liittyi sekä varhaisissa lännen ja idän filosofioissa että myöhemmin uskonnoissa vahva moraalinen näkökulma. Aristoteleen kuvaamassa onnellisuudessa (eudaimoniassa) oli kyse siitä, kuinka ihmiset elävät hyvää elämää ja kukoistavat. Siinä hyveiden noudattaminen oli keskeistä. Pidettiin itsestään selvänä, että ihmisille tulee antaa ohjeita ja kehotuksia. Tämä oli myös kristinuskon mukainen näkemys siitä, kuinka hyvää elämää tuli edistää. Oli elettävä oikealla tavalla ollakseen onnellinen.
Koska nämä ohjeet olivat traditionaalisten yhteisöllisten kulttuurien olennainen osa, ne eivät jättäneet yksilöille paljon vapauksia. Kun läntiset yhteiskunnat vähitellen vapautuivat, ihmiset kokivat tiukan moraaliopetuksen ahdistavana ja kuuntelivat mielellään niitä, jotka kehottivat nauttimaan elämästä ja toteuttamaan itseään. Muutos oli hidasta, mutta 1900-luvun puoliväliin tultaessa onnellisuuden oppaat sisälsivät moraaliohjeiden lisäksi runsaasti kehotuksia, joissa korostettiin jokaisen oikeutta etsiä onnea omalla tavallaan. Toisten vaatimuksiin ei tarvinnut alistua, sillä jokainen tiesi parhaiten, millaista onnellisuutta hän halusi itselleen.
Sekä luonne- että hyvesanat katosivat psykologian sanastosta. Käsitteet persoonallisuus ja persoonalliset vahvuudet korvasivat nämä sanat. Pyrkimys olla neutraalia tiedettä johti sellaisten sanojen käyttämiseen, jotka eivät ole moraalisesti latautuneita. Positiivisen psykologian ansiosta sanat luonne ja persoonallisuus ovat kuitenkin uudestaan osa psykologian sanastoa.
Miksi kiinnostus hyveisiin heräsi uudestaan? Asetinpa itselleni vaikean kysymyksen! Ehkä havahduttiin siihen, että pelkkä tekniikan kehitys ei takaa hyvää elämää. Yhteiskunta ei toimi, jos ihmiset eivät noudata hyvää elämää vahvistavia hyveitä. Toinen tekijä saattoi olla ihmistä tutkivien tieteiden irrottautuminen itsekkyyden mantrasta. Aina viime vuosikymmeniin asti korostettiin, että ihminen on itsekäs, mikä pitää vain sietää ja hyväksyä. Hyveistä ei kannattanut puhua, sillä parhaimmillaan ihminen oppi käymään riittävän tasapuolista vaihtokauppaa.
Voi näin jälkeenpäin kysyä, miksi ihmeessä ihmisen luontaista itsekkyyttä korostettiin niin vahvasti? Ovathan ihmiset – ja myös kehittyneet eläimet – tehneet aina yhteistyötä ja jopa huolehtineet avuttomista yhteisönsä jäsenistä. Olivatko maailmansodat aiheuttaneet myös tutkijoille ja filosofeille suuren pettymyksen?