Sitä olen usein ihmetellyt. Minulla ei ole siihen tyydyttävää vastausta. Pohdinta heijastanee länsimaisen kulttuurin yksilökeskeisyyttä ja siihen liittyvää halua pohtia omaa tilaa. Tällainen pohdiskelu on koko ajan lisääntynyt. Traditionaalisissa yhteisöllisissä kulttuureissa ei kysytä: ”Mitä minä saan?” tai ”Voinko toteuttaa itseäni?”, vaan ”Olenko tehnyt velvollisuuteni?” ja ”Kuinka me yhdessä pärjäämme?” Maailmansodat olivat omiaan vähentämään onnellisuuden pohdintaa niillä, jotka olivat ne kokeneet. Jälleenrakentaminen vaati niin paljon huomiota ja voimavaroja, että oma onnellisuus jäi taka-alalle.
Kenties olemme tarvehierarkiassa jo niin ylhäällä, että omien kokemusten arviointi on luonnollista. Niin kauan kuin ravinto ja turvallisuus ovat elämän keskipisteitä, onnellisuuden pohdinta jää taka-alalle. Kun elämä helpottuu, on luonnollista pohtia omaan minuuteen liittyviä kysymyksiä.
Onnellisuudesta on tullut myös bisnestä, joka pyrkii ruokkimaan oman onnen pohdintaa ja luomaan tyytymättömyyttä omaan itseen. Meille vakuutetaan, että vaikka elämämme sujuu hyvin, voisimme silti olla nykyistä onnellisempia. Tämä heijastaa länsimaisen ihmisen uskoa siihen, että elämä voi olla aina vain parempaa.
Kun nyt tämä usko on saanut kolauksia, vähentääkö se kiinnostusta onnellisuuteen vai johtaako se entistä itsekeskeisempään elämään?